Umpikujassa

Jostain syystä en käy ollenkaan psykologilla. Käyn sosiaalityöntekijällä. Tämä siksi, että musta tulee työkuntoinen mahdollisimman pian. Mut täytyy saada takaisin sosiaalielämään. Samaa paskaa on toistunut viimeiset 4 vuotta. Miten ois jos hoidettais mut eka kuntoon? Ai niin, mut mähän en vaikuta olevan mitenkään epäkunnossa. En vaan osaa puhua vieraille. En kerro miten paha olla mulla on, koska en luota niihin. Menen aina vaan lukkoon ja vastailen lyhyesti turhiin kysymyksiin. Vaikka olen sanonut siitä, kukaan ei huomioi sitä eikä yritä murtaa sitä muuria. Mutta mitäpä väliä sillä on, kunhan saavat mut takaisin tekemään jotain hyödyllistä?

Tämä sosiaalityöntekijä jolla käyn... se ei hymyile ikinä. Se on hirveän tyly ja kova. Se voi olla ihan hyvä työssään, mutta helvetti ku mä melkein pelkään sitä. En voi sanoa sille yhtään mitään, koska sieltä tulee vastausta tyyliin "No eihän siinä ole mitään järkeä". Ja sen jälkeen se näpyttelee tietokoneelle jonkun työelämäänvalmennuspalvelun sivun ja antaa sieltä yhteystiedot ja käskee käväisemään mahdollisimman pian.
Olen aina tiedostanut itseni hyvin. Tarkkailen jatkuvasti omaa käyttäytymistäni ja sellaista. Olen hyvin epävakaa ja itsetuhoinen. Yritän kertoa siitä parhaani mukaan tälle sos.työntekijälle, mutta pelkään jatkuvasti mitä se siihen sanoo. Kerran kun kerroin sille tehneeni itselleni fyysistä vahinkoa niin se sanoi hyvin halveksuvaan sävyyn "NO MIKSI SÄ NYT NIIN TEIT?"... mitä tuohon voi vastata? Heti perään tuli tietty saarna että "tiedät kai ettei se ole järkevää...". Kyllä, tiedän ettei se ole järkevää. Vihaan sitä. Se on tyhmää ja se satuttaa myös läheisiäni. Inhoan itseäni mm. sen takia. Mutta miksi kukaan ei kysynyt, mitä oikein tapahtui, että tein sellaista?

Olen huomannut itsestäni sen, että todellakin pelkään tuottavani pettymyksen myös näille ammattiauttajille (läheisteni lisäksi). Olen pettynyt itseeni niin monta kertaa, etten enää pysty pettymään. Jos joku ei onnistu tai menee muuten harakoille, ajattelen vain, että "no eipä ollut ihme etten pystynyt tähänkään".

Tässä vuodatuksessa on kai pointtina se, että mua pelottaa. Reagoin niin hirveän herkästi vieraidenkin ihmisten sanomisiin, mielipiteisiin, tunteisiin, painostukseen... Olen oppinut pelkäämään ja varomaan niitä. Kun joku (vieras tai tuttu) sanoo jotain ajattelematonta tai käyttää kovempaa äänensävyä, säikähdän ja vetäydyn kuoreeni. Pelkään, että sellaista tulee jatkossa kun en yritys toisensa jälkeen kuitenkaan pysty käymään vaikka sitä kouluani loppuun. Joku ääni päässäni sanoo, että mun täytyy olla muille mieliksi... en saa tuottaa pettymystä muille. Jos joku sanoo mulle pahasti, olen ansainnut sen. Moni varmaan ajattelee, että no senkun lakkaat ajattelemasta noin. Mutta kun en pysty. Yritän miellyttää muita ja varoa tekemästä mitään väärää lähes pakkomielteisesti.
Ja mä oikeasti pelkään tulevaisuutta. Pelkään sitä, että puhumattomuuteni aiheuttaa sen että mut heitetään ulos sieltä ja käsketään työkkäriin hakemaan töitä tms. Tällä hetkellä joudun käymään sellaisella ihmisellä "juttelemassa", etten ainakaan pysty puhumaan tilanteestani mitään. En vaan pysty kertomaan siitä, etten tule ottaneeksi lääkkeitäni, olen itsetuhoinen ja vihainen ja pelkään kaikkea mahdollista.

Mä todellakin olen pulassa!

Ps. En pärjää keliakian kanssa. Lipsuin tänään ja söin puoli pakettia Jaffa-keksejä.